Ja yllättyneitä olivat…

Koska olin itse ehdokkaana viime eduskuntavaaleissa seurasin kampanjointia poikkeuksellisen tarkkaan. Mikään mitä hallitus tai yksittäiset hallituspuolueet tekevät ei ole tullut minulle minkäänlaisena yllätyksenä.
 
Vaaalikampanjassaan Keskustan kultisti puheenjohtaja Juha Sipilä vastasi johdonmukaisesti kaikkiin kysymyksiin ”yhteiskuntasopimus”. Kysymykseen mikä on yhteiskuntasopimus? Hän vastasi jotakin mikä muistutti ennen kaikkea sitä kuinka kurpitsa muuttuu hienoiksi vankkureiksi, hiiret uljaiski hevosiksi ja nukkavierut kiiltäväperseiset sarkahausut mittatilauspuvuksi. Ja tämä meni sukkana sisään niin kansaan kun toimittajiinkin kunhan muisti riittävästi hokea sanoja: velka, kipeä ja kovat ajat.
 
Naapurissa kaikkien aikojen surkein pääministeri Alexander Stubb selitti suut ja silmät täyteen sitä kuinka hänen johtamansa hallituksen täydellisen farssimaisen mahalaskun takana oli vain ja ainostaan demarit. Suomen vaikutusvaltaisimmassa tehtävässä itsekin epäonnistumisensa myöntänyt helppoheikki kertoili kaudestaan kuin ei olisi paikalla ollutkaan. Minkäänlaista vastuuta mistään mitä Kataisen ja Stubbin hallitukset olivat sekoilleet ei suostuttu ottamaan, koska Kokoomuksen mielestä kaikki on aina jonkun muun vika. Ja taas paskapuhe kolahti estelemättömästi yläristikkoon niin toimittajille kuin kansallekkin, kunhan muistettiin hokea tarpeeksi kurttukulmaisesti sanoja: velka, kipeä ja kovat ajat.
 
Perussuomalaisten sisältökeskeinen vaalikampanja keskittyi vain ja ainoastaan lietsomaan pelkoja ja uhkia joista suurimmalla osalla ei ollut mitään totuuspohjaa tai perusteita. Kampanjan ainoaa todellista faktapohjaista osaamista oli puheenjohtaja Timo Soinin häkellyttävä kyky ratkaista palikkatesti sovittamalla erikokoisia hedelmiä päähineeseen samalla kun selän takana hius-ja hoksusrajoitteiset potkivat palikkatestin paskaksi. Ja tämäkin lirui toimittajien ja kansalaisten längistä sisään, kunhan muisti mainita sanat, velka, kipeä ja kovat ajat.
 
Näistä syistä en ole yhtään yllättynyt mistään mitä vuoden aikana on tapahtunut.
 
Sen sijaan olen hyvin yllättynyt siitä, että ammattinsa puolesta minuakin aktiivisemmin päivänpolitiikkaa seuraavat ihmiset taivastelevat silmät ymmyrkäisinä kaikkea mitä nyt on meneillään.
 
Siitä minä taas olen yllättynyt.

Sankaritar

En viittaa otsikolla itseeni tai edes omaan ja puolueeni sankarittareen Li Anderssoniin, vaan Tik Takin samanimiseen biisiin https://www.youtube.com/watch?v=003DvmGI0Us . Pop-kulttuurilla ja politiikalla on aina epäpyhä yhteys ja itsekin ammensin inspiraatiota Apulannan Paha ihminen -kappaleesta https://www.youtube.com/watch?v=U1o4DgjciAk . Näin jälkikäteen Sankaritar taitaa kuvata kampanjaani kuitenkin paremmin. Varsin yksin sain taistelukentällä pönöttää. En kuitenkaan missään nimessä syytä siitä ketään muuta kuin itseäni ja omassa elämässäni tapahtuneita ennakoimattomia muutoksia. Seuraaviin vaaleihin osaan valmistautua tämän kokemuksen kautta paremmin ja varmasti kokoan hyvissä ajoin laajemman tukiryhmän ja suuremman vaalikassan.

Tunnelmat tuloksen selvittyä olivat hyvin kaksijakoiset. Toisaalta saavutin itselleni asettamani tavoitteet kutakuinkin täydellisesti, mutta samalla tiesin paljon jääneen tekemättä. Varsinais-Suomen tulos oli siedettävä ja Li-ilmiö suorastaan huikea, mutta koko Suomen osalta puolue otti shokeeraavan takapakin ennusteisiin nähden. Vasemmistoliiton heikko kannatus ei ollut huolestuttavin piirre tuloksessa vaan se millä keinoilla voittajat voittonsa hankkivat. On surullista, että vaalivoiton voi saavuttaa olematta mitään mieltä mistään, toiseksi voi nousta lietsomalla pelkoa, ennakkoluuloa ja herravihaa ja kolmannelle sijalle pääsee kieltämällä oman vastuunsa ja syyttämällä kaikesta kaikkia muita huolimatta siitä, että on itse ollut päävastuullisena.

Se muista. Miksi Vasemmistoliitolle kävi miten kävi? Minusta kyse oli ennenkaikkea siitä, että kaikki omatkaan eivät täysin ymmärtäneet talouspoliittisen linjamme käytännön merkitystä. Me ehdokkaat ja muu vaaliväki emme osanneet kääntää isoa periaatteellista ajatusta yksinkertaisiksi arjen esimerkeiksi joiden kautta äänestäjät olisvat voineet liittää idean omaan elämäänsä. Täysin ei voi myöskään kiertää sitä tosiasiaa, että valtaosa toimittajista oli täysin yksiselitteisesti kuripolitiikan ja leikkauksien kannalla ja jouduimme aina lähtökohtaisesti puolustelemaan omaa erilaista kantaamme vihamielisessä ympäristössä.

Median vaalitoiminnasta jäi muutenkin todella paska maku. Kaikkein ärsyttävintä oli se kuinka todella monet toimittajat valittavat kaikkien puolueiden olevan samanlaisia ja sitten he itse lietsovat tätä ilmiötä. Puolueissa ja ehdokkaissa on aivan selviä ja helposti havaittavia eroja, jos vain toimittajia kiinnostaisi tehdä työnsä kunnolla. Syystä tai toisesta heitä ei kiinnosta. Toinen suuri epäkohta oli suhtautuminen talouspolitiikan vaihtoehtoihin. Aivan liian moni toimittaja oli täysin avoimesti ja kyseenalaistamatta leikkauspolitiikan kannattaja. Tästä syystä leikkauspolitiikan mielekkyyttä tai todellisia syy-seuraussuhteita ei avattu äänestäjille kunnolla.

Politiikka on paljolti mielikuvia ja me emme onnistuneet oikean mielikuvan myymisessä. Itse linja ja vaaliohjelmamme oli minusta täyttä timanttia ja seison edelleenkin sen takana täysin. Minusta on ennenaikaista ryhtyä muuttamaan linjaa vaalituloksen perusteella. Parhaana perusteena linjan pitämiselle ovat ne henkilökohtaisesti onnistuneet ehdokkaat jotka tekivät huikeita tuloksia nimenomaan noudattaen modernia vasemmistolaista punavihreää linjaa. Joidenkin puolueen kannattajien ja toimijoiden hätiköidyt ehdotukset linjan muuttamisesta populistisempaan tai vanhoillisempaan suuntaan on minusta syytä jättää heti pois keinolistalta.

Joissakin kommenteissa on arvosteltu myös ehdokaslistoja. En voi puhua kuin Varsinais-Suomen osalta ja minusta analyysi on väärä. Ammatillinen ja alueellinen kattavuus voisi olla varmasti aina parempikin, mutta minusta lista oli erinomainen ja se sisälsi juuri sopivasti erilaisia ehdokkaita. Varsinais-Suomen listan tuloksia ei voi katsoa pelkästään absoluuttisten äänimäärien perusteella johtuen siitä, että Li Anderssonin vaikutus oli niin valtava ja hänen tuekseen kertyi keskitetysti koko Vasemmistoliiton kannatusta. Olisi älyllistä epärehellisyyttä väittää, että muut ehdokkaat ilman Litä olisivat keränneet saman yhteismäärän ääniä, mutta toiseen suuntaan efektin kieltäminen on epäoikeudenmukaista kaikkia listan muita ehdokkaita kohtaan. Varsinais-Suomen ehdokkaat kykenivät ainoana piirinä nostamaan puolueen kannatusta ja erityisesti arvokasta tästä tekee se, että pohjakannatuskin oli muuta maata korkeampi.

Mitä sitten pitäisi tehdä? Minusta tulos antaa aivan selvän kuvan siitä millä keinoilla vasemmistoehdokkaat voivat pärjätä. Paikallisella kovalla työllä ja tinkimättömällä aatteellisella politiikalla. Kentällä kuulin toistuvasti toiveen perusyhdistyksien toiminnan elvyttämisestä ja kehittämisestä. Myöskin menestyneiden ehdokkaiden taustalta löytyy paljon äänekästä työtä paikallispolitiikassa ja yhteiskunnan periaatteellisten epäkohtien periksiantamatonta esiintuontia. Näyttääkin täysin selvältä, että pelipolitiikalla ja kyynisyydellä ei ole mitään mahdollisuutta pärjätä vasemmistopoliitikkona. Tämä on minusta syytä painaa mieleen suurin kirjaimin. Onneksi ilmeisen moni puolueen aktiivi on jokseenkin samoilla linjoilla kanssani eikä mitään hätiköityä olla tekemässä. Syntipukkien metsästyksellä ja julkisilla nöyryytyksillä vain hajoitetaan puoluetta ja peitetään todellisia ongelmia. Toivon sydämestäni, että sellaiselle tielle ei kukaan halua lähteä.

Kiitoksia kaikille tukijoilleni ja lukijoilleni. Tämä on #Pahanihmisen jäähyväiskirje. #Pahaihminen oli näiden vaalien projekti ja on aika alkaa kirjoittaa uutta lehteä uudella alter egolla.

Hyvästi #Pahaihminen!

Ave! #HomoUniversalis.

Pillupesua

Olen linjannut yhdeksi keskeisimmäksi vaaliteemakseni tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden. https://pahaihminen.wordpress.com/2014/10/11/tasa-arvo-ja-yhdenvertaisuus/ Naisasialiitto Unioni kommentoi kirjoitustani Twitterissä sen jälkeen, kun olin linkannut sen heille vastauksena kysymykseen ”Cis-miesten rooli feminismissä?” https://twitter.com/Naisunioni/status/568472076581003264

Minua kritisoitiin aiheellisesti eräästä sanavalinnastani, jonka voi ymmärtää väärin. Lopulta kyse oli enemmän sanan sisällön ymmärtämisestä kuin todellisesta erimielisyydestä itse asiassa.

Naisasialiitto Unioni pyörittää eduskuntavaalien aikaan #feministisetvaalit -kampanjaa ja pyrkii keräämään yhteen feministisiä ehdokkaita ja äänestäjiä. Hyvä ja kannatettava idea.

Kampanjaa on jo ehditty kritisoida liian maailmoja syleileväksi ja feminismin käsitettä liikaa laajentavaksi. Taustalla kummittelee feministisen liikkeen suunta ja tarkoitus. Mennäkö kohti valtavirtaa vai marginaalia. Maailmalla on esimerkkejä molemmista ratkaisuista, ja näyttääkin siltä, että Suomessa on päädytty suuntaamaan kohti valtavirtaa. Tästä kumpuaa muutama ongelma.

Minusta ongelmallisinta asiassa on se, tuleeko feminismistä samanlaista markkinointihöttöä kuin on tullut ihmisoikeuksista, eli leikkisästi valkopesusta, tai ympäristöarvoista, eli viherpesusta. Onko ehdokkaiden päälleliimattu feminismi pillupesua?

Osalla varmasti on. Antti Rinne on jo ehtinyt julistautua ”äijäfeministiksi”. Rinteen taustan huomioon ottaen väite on melkoisen härski. Hän on vanhana ammattiyhdistysliikejohtajana ollut osana järjestelmää, jonka tiedetään säilyttävän Suomessa parhaillaan vallitsevista tasa-arvo-ongelmista suurinta, eli äitiyden kustannusten epätasa-arvoista jakaantumista työnantajien kesken. Eikä miesvaltaisten alojen ammattiyhdistysten keinot naisvaltaisten alojen käytöstä puskuriosastona palkkaneuvotteluissa ole erityisen kaunista historiaa nekään. Tällaiset käytännöt ovat esimerkkejä rakenteellisesta epätasa-arvosta.

Oma tilanteeni on täysin toinen. Minä olen feministi täysin riippumatta vaaleista tai siitä, että olen itse heikommassa asemassa kuin merkittävä osa Suomen naisista. Minä olen köyhä ja se on Suomessa yhtä suuri rakenteellinen epätasa-arvon aiheuttaja kuin  naiseus. Toki köyhät naiset ovat vielä minuakin heikommassa asemassa. Minun näkemykseni mukaan juuri taloudellinen epätasa-arvo on se suurin pohjaongelma, joka kärjistää kaikkea epätasa-arvoa yhteiskunnassa.

Minulle on rehellisesti hyvin hankalaa olla sensitiivinen tasa-arvokysymyksissä. Asia on minulle niin itsestäänselvä. Kukaan ei ole tasa-arvoinen ennen kuin kaikki ovat. Tästä syystä en katso tarvitsevani keneltäkään lupaa olla feministi. En feministeiltä sen enempää kuin keneltäkään muultakaan. Minusta on täysin turhaa takertua kenenkään vehkeisiin. Päinvastoin, kehotan kaikkia ajattelmaan sisältökeskeisemmin, jos todella on tarkoitus edistää tasa-arvoa. Muotoseikosta märisemisen voi suosiolla jättää miesasialiikkeen mielensäpahoittajille.

Naiseus feminismin edellytyksenä on pillupesua sekin. Todellisuudessa epätasa-arvoisia rakenteita ylläpitää niin miehet kuin naisetkin. Naisilla on keskeinen rooli yhteiskunnassamme kasvattajina, niin kotona kuin kasvatusalan ammattilaisina. Radikaali asennemuutos kasvattajien keskuudessa muuttaisi yhteiskuntaa vauhdilla. Aina voidaan väittää yhteiskunnan tuottavan tämän asenteen annettuna kasvattajille, mutta se ajatus ei kestä kriittistä analyysiä. Kasvattajat ovat Suomessa suhteellisen korkeasti koulutettuja ja varsin kykeneväisiä itsenäisyyteen muissa asioissa. On vastuun pakoilua väittää, etteivätkö he kykenisi itsenäiseen ajatteluun myös tasa-arvon suhteen. Oikeastaan sellainen ajatus on lähellä syrjintää. Ymmärrän kuitenkin hyvin, että asia on feministisestä näkökulmasta vaikea.

Itse tulen jatkossakin taistelemaan tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden puolesta, kävi vaaleissa miten tahansa. En aio tehdä asiasta numeroa vaan keskityn arjessa elämään, kuten opetan. Pyrin kasvattamaan tyttäreni ihmiseksi ja tekemään maailmasta hänen ympärillään ihmisille hyvän paikan. Ei se lopulta sen kummempaa ole. On täysin luonnollista, että vanhojen huonojen rakenteiden purkaminen tapahtuu välillä pykälä ja muotoseikka kerrallaan, mutta tasa-arvolle ratkaisevinta on myönteinen kehitys kokonaisuudessa. Sukupuolien välisen solidaarisuuden on lähdettävä yksilötason ajattelusta, jonka pohja on käsitys kaikkien ihmisten universaalista yhdenvertaisuudesta.

Tuomas Enbuskella on pieni pippeli

Minua pyydettiin kirjoittamaan vastine tähän artikkeliin http://www.apu.fi/artikkeli/tuomas-enbuske-feminismi-vihapuhetta . En halunnut tarttua aiheeseen, koska en nähnyt koko keskusteluun osallistumisessa mitään voitettavaa. Itse artikkeli on älyllisesti terävä kuin voimariini ja sen viestistä ovat kiinnostuneita vain jo valmiiksi feminismiä vihaavat. Muutin kuitenkin mieleni. Minulla on vain voitettavaa juuri noista syistä.

Vuosia sitten en pitänyt lainkaan Tuomas Enbuskesta tai mistään mitä hän teki. Hän oli keskinkertainen wannabe, joka koitti väkisin puskea itseään julkisuuteen ilmeisestä lahjattomuudestaan huolimatta. Jos oikein tarkkoja ollaan, olisin silloisen mielikuvani perusteella todennäköisesti vetäny Tuomasta pataan koulun pihalla vain siksi, että hän on ruma, lihava ja hänellä on sietämättömän ärsyttävä puhetapa. Tämä arvioni perustui puhtaasti hänen ulkonäköönsä. Mutta hei, sillä tavalla me valkoiset lihaa syövät heteromiehet teemme päätöksiä. Sitäpaitsi se ei ole pahoinpitelyä, jos se tapahtuu koulun pihalla ja se ei ole syrjintää kunhan se tapahtuu normin sisällä. Me valkoiset lihaa syövät heteromiehet vain ilmaisemme tunteitamme välillä vähän ronskisti.

Tapahtui kuitenkin muutos, niin minussa kuin Tuomaksessakin. Sisäinen feministini sai vallan ja ryhdyin arvioimaan Tuomaksen tekemisiä sisältöarvojen perusteella ja koin todella hämmentävän yllätyksen. Hän teki kerrassaan erinomaista journalismia. Hänen väärinajattelua käsitellyt dokumenttisarjansa ja oma talk-shownsa olivat oikeasti teräviä, ajankohtaisia ja haastoivat katsojan. Taustatyöt oli tehty erinomaisesti ja Tuomas itse oli scarttina kuin oranssi juures.

Tilanne kuitenkin kääntyi jälleen. Herra Enbuske koki taas uuden muodonmuutoksen. Huomiotalouden messiaan Jari Sarasvuon opetuslapsikatraan kirjavimmasta perhosesta kuoriutui raadoilla mässäilevä toukka. Syntyi uusmediaentiteetti Tuomas Enbuske, joka heitti ylimielisesti olan yli kaikki ne tekijät joilla oli asemaansa noussut. Hän ei enää ole valmistautunut, tehnyt taustatöitään ja nokkeluudessakin hän on vajonnut jokaisesta lähiöbaarista löytyvien itselleennaurajien tasolle. Hänen heittoihinsa kykenee kuka tahansa lukutaitoinen, joka kuuntelee radion aamuohjelmia.

Tuomas tietää kaikesta kaiken ja hänellä on enemmän vastauksia kuin googlella. Tästä syystä hän pystyy analysoimaan feminisminkin ilman, että hän vaivautuu edes tutustumaan nimeltä mainitsemaansa yhdistykseen tai sen toimintaan. Hänen ei enää tarvitse, koska hän on itse osoitus mielipiteidensä oikeellisuudesta. Tuomas tietää, koska kaikki tietävät Tuomaksen. Tuomas on nettifoorumien vastine Cheekille. Hän ei täytä stadionia, mutta hänen sanansa ovat totta, koska hän on niin tunnettu. Ihan samoin kuin Cheek on Suomen paras artisti, koska hän myy eniten.

Tuomas Enbuske onkin päässyt koittamaan sitä humalluttavaa valtaa jota mestari Halla-aho on käyttänyt Suomessa jo vuosia. Valtaa joka ei perustu oikeuteen, totuuteen tai kauneuteen vaan siihen, että riittävän moni on valmis hyväksymään sen ilman kriittistä arviointia. Uusmediaentiteetti Tuomas Enbuskesta on tullut mielipidevaikuttaja, jolla on valtaa muokata mystistä ja pelättyä yhteiskunnallista asenneilmastoa. Se on valtaa joka tuhoaa valtakuntia.

Ja mihin Tuomas valtaansa käyttää?

Hän kiusaa pienempiään. Hän liittyy James Hirvisaaren, Henry Laasasen, Tero Vaaran ja Teuvo Hakkaraisen porukkaan puolustamaan nurkkaan ajettua lihaa syövää valkoista heteromiestä. Kuten nämä muutkin suuret ajattelijat, hän päätyy maalaamaan kuvaa feminismistä ja tasa-arvosta ihan oman päänsä mukaan. Hän lietsoo zombilaumojaan hyökkäykseen iskulauseilla joissa on totuutta vähemmän kuin eineslihapullissa lihaa ja ennakkoluuloa enemmän kuin kaupallisuutta joulussa.

Meidän valkoisten lihaa syövien heteromiesten maailmassa pienempiä kiusaavat vain ne joilla on heikko itsetunto. Meidän maailmassamme heikko itsetunto voi johtua vain yhdestä asiasta. Heikko itsetunto on seurausta siitä, että on pieni pippeli.

Tällä perusteella toteankin, että Tuomas Enbuskella on pieni pippeli.

Valkoisten lihaa syövien heteromiesten kirjoittamattomien sääntöjen ylipapin mestari Halla-ahon ennakkotulkinnan mukaan Tuomas Enbuskella on vain yksi keino osoittaa väitteeni paikkansapitämättömäksi. Hänen täytyy lyödä kulli tiskiin. Se on ainoa keino.

Olen aito valkoinen lihaa syövä heteromies. Kuten kuvasta näkyy.

Olen aito valkoinen lihaa syövä heteromies. Kuten kuvasta näkyy.

Ps. Tämä ei ole vihapuhetta. En ole ejakuloinut kolmeen päivään ja hormonit saavat meidät valkoiset lihaa syövät heteromiehet ihan hulluiksi.

Uudistumisen aika

Otsikko on otettu suoraan Metallityöväen liiton ja Teknologiateollisuuden yhdessä järjestämästä eduskuntavaaliehdokkaiden keskustelutilaisuudesta, johon sain osallistua. Tilaisuus vahvisti tilannekuvaani suomalaisen vientiteollisuuden tilanteesta ja samalla käsityksiäni siitä, mitä teollisuus todella julkishallinnolta odottaa.

Aivan ensimmäisenä haluan kiittää tapahtuman myönteistä henkeä. Tapahtuman järjestivät työnanatajat ja työntekijät yhdessä varsin luontevassa hengessä. Osapuolet eivät langenneet vaivaannuttavan selkääntaputtelun ansaan, vaan esiintyivat kukin omaan rooliinsa sopivalla tavalla. Huolet ovat yhteisiä, vaikka vastuusta niiden kantamisesta päätetäänkin neuvottelupöydissä. Osapuolet myös tekivät hyvin selväksi sen, ettei poliitikkoja kaivata työehtosopimusneuvotteluihin. Sen osuuden liitot hallitsevat aivan riittävän hyvin itse. Tilaisuudessa korostuikin itselleni erittäin hyvin sopiva linja, että julkishallinnon odotetaan hoitavan toimintaympäristöä ja omia tehtäviään ja jättävän liikkeenjohdon sekä työmarkkinoiden tehtävät niille, joille ne kuuluvat.

Täytyy muutenkin myöntää, että vasemmistopoliitikon korvaan tilaisuudessa esitetyt näkemykset ja toiveet sopivat yllättävänkin hyvin. Varsinkin kun kukaan ei höpissyt matalapalkkasuomesta tai sisäisestä devalvaatiosta. Oikeastaan ainoa asia, joka särähti korvaan, oli julkisen sektorin leikkaamisen vaatiminen ja kuitenkin samalla esitetyt toiveet koulutuksen, tutkimuksen ja infrastruktuurin ylläpitämisestä ja kehittämisestä. Metalliliitto onneksi esitti omassa osuudessaan säästöpuolelle näkemyksen siitä, että suoria yritystukia ja kaikille ulottuvia yritysveronalennuksia ei tule käyttää teollisuuspolitiikan työkaluina. Heidän näkemyksensä mukaan julkishallinnon tulee keskittyä edellytyksien luontiin strategisesti ja kohdennetusti. Käytännössä tämä tapahtuu muodostamalla pitkäjänteinen suunnitelma suomalaisen teollisuuden kehittämisestä ja tukemalla kohdennetusti tämän suunnitelman mukaisen teollisuuden luontia painottaen tutkimusta ja tuotekehitystä.

Kaikkein myönteisintä tapahtumassa oli kaikkien osapuolien yhteinen tahto ja ymmärrys siitä, että jatkossakin Suomi on korkean osaamisen teollisuuden maa. Metalli oli nostanut sydäntälämmittävästi omaan esitykseensä peruskoulun kaiken perustaksi. Peruskoulun tärkeys lieneekin yksi niistä asioista, joissa koko Suomessa pitäisi vallita pääministerin vihaama konsensus. Koulutusta korostettiin muutenkin. Toivottiin lisää joustavuutta ja nopeampaa reagointikykyä työvoiman koulutustarpeisiin. Teollisuus myös vakuutti kykyään kasvattaa oppisopimuskoulutuksen mahdollisuuksia, jos siihen yhteiskunnalta tahtoa löytyy. Ylipäätään yhteistoiminnan lisäämistä ja joustavuutta toivottiin muiden päätöksien suhteen. Kansainvälinen kauppa on ailahtelevaa ja pienen pelurin pitää pystyä reagoimaan nopeasti.

Tilaisuudessa esiteyt näkemykset sopivat hyvin omaan ajatusmalliini yhteiskunnan työnjaosta, jossa jokaisella toimijalla on oma paikkansa ja roolinsa. Vastuuta tulee kantaa siellä, missä on valtakin. Oli mukavaa kuulla, että Teknologiateollisuudessa asetetaan liikejohdolle selkeä vastuu markkinoilla onnistumisessa, ja toisinaan julkisuudessa kuullut muiden syyttelypuheet loistivat poissaolollaan. Tilaisuus vahvisti käsitystäni siitä, että yhteiskunnan tulee palata juurilleen hoitamaan ydintehtäviään, eli kansalaistensa asioita. Asioiden mestaroiminen liikaa vain kansainvälisestä näkökulmasta vie fokuksen herkästi epäolennaisuuksiin. Voi tuntua arkipäiväiselta miettiä tunnin rantarataa, Turun lentokenttää tai Koivuhaan koulua, jos ajatukset liitävät euroalueen deflaatiossa ja globaalissa kysyntälamassa, väheksymättä lainkaan näiden asioiden tärkeyttä. Kuitenkin ihmiset ja yritykset toimivat paikallisesa arjessa, jonka toimivuus on monilta osin julkishallinnon käsissä, ja jos arjen ongelmia ei pystytä ratkomaan, suuremmat asiat muuttuvat vielä vaikeammiksi.

Ikkunaprinsessat

Verenpaineet kaikilla osapuolilla lienevät laskeneen tarpeeksi, että voi kirjoittaa vielä yhden analyysin itsenäisyyspäivän tapahtumista.

Kaikki tiedämme erinomaisesti, että ketään ei olisi kiinnostanut parinsadan mielnosoittajan protesti, jos ei paikkoja olisi särjetty. Kun paikkoja särjettiin on keskustelu koskenut vain paikkojen särkemistä. Poliisi tosin teki kovaa markkinointityötä tapahtumalle pelottelemalla ja valmistelemalla kansaa operaatioon, joka valtaisasta panostuksesta huolimatta oli melkoinen pannukakku.

PyörätelineKaikki on näkökulmakysymys ja on ollut masentavaa seurata sitä kuinka tavalliset ihmiset tuomitsevat mellakat täysin ajattelematta itse asiaa vain siksi, että paikkoja on rikottu. Paikkojen rikkominen on asia sinänsä, mutta se vaikutus jolla koko protesti on nollattu vain vahinkojen vuoksi on hämmentävä. Todellisuus on kuitenkin se, että yhä useammalla ihmisellä on ihan todellisia ongelmia ja ne ongelmat ovat yhteiskunnan tuottamia. Suomalaisessa yhteiskunnassa yksikään yksilö ei ole täysin riippumaton yhteiskunnasta. Ei osaton eikä vauras.

Tämän vastakkainasettelun jakolinjaksi muodostui koruliike Tillanderin ikkunaruutu. Siinä kahden maailman välinen raja oli fyysisesti läsnä. Hulinoitsioille yritys edustaa kaikkea sitä mikä maailmassa on väärin. He näkivät ruudun takana Ilpo Kokkilan ja muiden vauraudessaan ja vallassaan rypevien yhteiskunnanvihollisten maailman. He halusivat toimillaan osoittaa halveksuntaansa sitä vaurautta ja yltäkylläisyyttä kohtaan joka on kerätty massoilta, mutta josta hyötyy vain eliitti. Tämä on kylmää faktaa jota hulinoitsijoiden kaljoittelu tai vandalismi ei muuta miksikään. Valtaosa kansasta on tämän rikollisuuden uhreja, vaikka vain kaikkein epätoivoisimmat uskaltavat ilmaista asiasta mielipiteensä.

Ikkunan kadun puolella kansa puolestaan näki yhteiskunnan pahimmat viholliset. Laiskat, päihtyneet vandaalit jotka eivät ymmärrä olla kiitollisia hyvinvointivaltion antimista. Kiittämättömät nulikat jotka eivät osaa arvostaa almuja. Heidän saamansa tuomio oli tyly ja nopea. He ovat kaikki vain lasikoja, kyvyttömiä luusereita jotka ovat syyllisiä omaan kurjuuteensa. Sen tuomitsemisen huuman pystyi aistimaan ihmisten vihasta. Joku on mennyt vapaaehtoisesti asettumaan kaikkien alapuolelle ja juuri siksi jokaisella on oikeus julistaa heidät roskasakiksi. Tällaista herkkua kansa pääsee harvoin maistamaan.

Säälittävää tässä on se, että hulinoitsijat eivät ole syy vaan seuraus. Jokainen meistä joutuisi tunnustamaan että kaikki ei ehkä sittenkään ole itsestä kiinni, jos todella miettisimme miksi jotkut ovat kadulla. On kuitenkin ihmisluonnolle luontevampaa tuomita joku jonka voi asettaa itsensä alapuolelle kuin joku jonka kokee olevan itseään korkeammalla. Tästä syystä veronkierrolla ja kurjistamisella rikastunutta eliittiä ei uskalleta tuomita samalla tavalla, vaikka tiedämme heidät paljon rikollisemmiksi kuin hulinoitsijat. Me uskomme hiljaa sisäänpäin, että voimme itse joskus nousta eliittiin, mutta emme ikinä itse valahda pohjalle. Se voi olla kallista uskoa vielä jonakin päivänä.

Eliitille tämä on parasta mitä voi tapahtua. Muutamalla tonnilla saadan rauha varastaa yleiseen hyvään vedoten. Mitä enemmän kaikki uskovat siihen, että kovalla työllä, nöyryydella ja auktoriteetteihin uskomalla jokainen voi pärjätä ja tehdä omasta elämästään oikeanlaista sitä vapaammin eliitti saa vaurastua. Kaikenlaisia yksilönvapautta rajoittavia pakkokeinoja voi huoletta ehdotella pitkän aikaa kun kansa kokee pyhää vihaa vandalismista. Olisi hirvittävän työlästä joutua itse keksimään näin nerokkaita harhautustoimia huomion viemiseksi pois itsestään. Kansan mieliä ei paljon Luxenburgin tai Lichtensteinin satojen miljoonien verojemmat kiinnosta kun voi kokea pyhää vihaa parista rikkinäisestä ikkunasta. Näin yksilökeskeisyyden kultti pysyy hengissä ja rahvas välttyy kysymästä kiusallisia kysymyksiä.

Vastuu on niillä joilla on valtaa. Hulinoitsiat rikkovat paikkoja koska se on ainoa asia mitä he voivat tehdä. Poliisien mellakkakilpien töytäisyt ovat ainoa palvelu jonka he yhteiskunnalta voivat todella tuntea saavansa. Heidän elämästään päättävät viranomaiset, työnanatajat, vuokraisännät, velkojat ja kaikki muut paitsi he itse. Ne almut joita he yhteiskunnalta saavat eivät riitä minkäänlaiseen riippumattomuuteen mistään. Suomalaisessa yhteiskuntajärjestelmässä jopa systeemin ulkopuolelle meneminen on käytännössä mahdotonta, koska tarjolla on vain rikollisia elinkeinoja, jos haluaa elättää itsensä riippumattomana. Tästä syystä vastuu on niillä joilla on valtaa. Tämä ei mitenkään tarkoita sitä, että yhteiskunnan pitää hoitaa kaikkien kaikki ongelmat. Se tarkoittaa sitä, että yhteiskunta on vastuussa niistä epäonnistumisista jotka se itse tuottaa. Tätä vastuuta me emme voi paeta sen taakse, että jotakin meni rikki.

Näistä syistä minä olen Vasemmistoliiton kansanedustajaehdokas. Vasemmistoliitto on Suomen ainoa eduskuntapuolue, joka kohtaa KAIKKI silmien tasalta. Me emme asetu kenenkään yläpuolelle, mutta emme myöskään nöyristele auktoriteeteille tai yksilökultille, vaikka olemmekin tiukasti osana järjestäytynyttä yhteiskuntaa. Kansalaisyhteiskunnassa kaikki vaikuttaa kaikkeen, eikä mikään ole jonkun toisen ongelma.

Miksi lippu palaa?

Itsenäisyyspäivänä hulinoitiin.  Hulinoinnin ohessa hajosi ikkunoita, irtainta omaisuutta ja paloi Suomen lippu. Sellaisia itsenäisyyspäivät ovat Suomessa nykyään. Suomi ei ole kaikille hyvä maa. On aivan selvää ettei kukaan lähde hulinoimaan ilman syytä. On kokonaan toinen asia ovatko syyt perusteltuja. Ihmiselle joka kokee olevansa ulkopuolinen omassa yhteisössään nämä kysymykset ovat kuitenkin yhdentekevä ja he kokevat tulleensa asuttamansa valtion pettämiksi. Yksinkertaistettuna heille ei enää merkitse tarpeeksi yrittää käyttäytyä tai vaikuttaa ympäristöönsä rauhanomaisin keinoin. Heitä ei sen enempää pelota mahdolliset sanktiot, koska monille heistä nekin olisivat parannus heidän nykyiseen asemaansa. Rajat ovat rakkautta.

Monet ovat jo ehtineet taivastelemaan sitä, miten todellinen viesti jää hulinoinnin varjoon. Todellinen viesti on se, että osaa suomalaisista ottaa siinä määrin päähän ettei viestit paljon kiinnosta. Todellinen viesti siis onkin se, että enemmistö suomalaisista on kyvyttömiä asettumaan toisen ihmisen asemaan. Tämä näkyy kaikkein parhaiten siinä kommentoinnissa, joka on seurannut Suomen lipun polttamisesta.

Lippu on on pala kangasta ja nykyään useinmiten vielä Kiinassa aidosta muovista valmistettu pala kangasta. Lipun arvo on siinä mitä se kenelekkin symboloi. Eivät hulinoitsijat polttaneet kansallismielisten rakastamaa valtiollista symbolia, joka uljaana muistuttaa kaikesta siitä hienosta mitä Suomi edustaa. Ei armottomien liekkien kitaan hävinneet sankarivainajat, sotakorvaukset, Paavo Nurmi eikä edes Jukka Kuoppamäki sinisellä taivaalla laiduntavine valkoisine lampaineen.

Hulinoitsialle lippu edustaa jotakin aivan muuta. Heille lippu edustaa kyykytystä, leikkauksia, toiseuttamista ja maton alle lakaisua. Lipun liekitys on näkymättömälle mahdollisuus näkyä ja äänettömälle mahdollisuus kuulua. Se on mahdollisuu osoittaa oma näkemyksensä siitä kuinka omakseen tämän maan tuntee ja kuinka arvokkaan kohtelun on lipun edustamalta kansalta saanut. Saattaa sekaan lipsahtaa myös pari lapsuuden traumaa ja nuoruuden pettymystäkin.

Hienoa näissä tapahtumissa on se, että tämä asettaa meidät kaikki arvioimaan sitä mitä lippu todella meille itsellemme merkitsee. Itse lippu kuitenkin, kaikesta huolimatta, on vain pala kangasta. Minulle Suomen valtion todellinen hienous  on siinä, että lipun häpäisemisestä on määritelty maltillinen rangaistus. Tämä kuvaa mielestäni hyvin niitä käytännönläheisä arvoja jotka muodastavat suomalaisuuden ytimen.

Minä olen reserviupseerina vannonut olevani osallistumatta esivaltaa horjuttaviin toimiin ja vanhanaikaisena omaa sanaani arvostavana kansalaisena se myös merkitsee minulle jotakin. En silti mitenkään pysty tuomitsemaan hulinoitsijoita. Minusta johtajamme ovat epäonnistuneet niin raskaasti kansalaisten eriarvoistumisen estämisessä, että en näe kaikilla olevan todellista osallisuutta tähän yhteiskuntaan.

Suomalainen osattomuus yleisemmin purkautuu itsemurhiin, alkoholismiin ja erakoitumiseen, mikä sekin kertoo kansanluonteesta jotakin. Kuitenkin silloinkin kun ruuvimeisseli uppoaa naapuri törpöttelijän keuhkoon on taustalla useinmiten tarina ihmisestä, joka on joskus yrittänyt tosissaan, mutta epäonnistunut. Tästä syystä minusta on parempi purkaa tuskaansa materiaan ja lähteminen kadulle osoittaa kuitenkin uskoa edes pieneen mahdollisuuteen muuttaa asioita paremmaksi.

Sillä ei ole mitään merkitystä, että lippu palaa. Sillä on merkitystä miksi se palaa. Mitä sinun lipussasi palaa?